Karvalakkimalli Facebookissa

Moron!

Tätä blogia tuskin kukaan enää lukee, kun ei tänne mitään ulostuksia ole juuri viime aikoina tullut. Olen tovin pohtinut Facebooksivun laittamista ja nyt tein sen. Jospa sinne tulisi laitettua vähän useammin arjen ajatuksia. Tervetuloa siis sinne, löydät minut hakusanalla Karvalakkimalli :) Tuotokset ovat taattua sisällyksetöntä tavaraa.

Tie naisen ajatuksiin

Olisitko siinä, jos en olisi sinua sinä iltana mukaani ottanut. Istunut viereesi ja päättänyt, että olet minun. Olisinko tässä, jos olisin painunut helvettiin, kuten silloin käskit. Olisimmeko näin pitkällä, jos olisimme toteuttaneet uhkauksemme erosta niinä lukuisina kertoina, kun testasimme tavaroiden painovoimaa ja ammuimme toisiamme poteroistamme. 

Pitkässä parisuhteessa tulee väistämättä hetki, jolloin tulee itku pitkästä ilosta. Näinä hetkinä kaivan esiin vaa’an ja alan laittaa kahteen kuppiin tavaraa. Toiseen syntiä, pahaa oloa , katkeruutta ja vihaa vastapainoksi rakkaudelle, läheisyydelle ja anteeksiannolle. Ja sitten silmä kovana katson, kumpi kuppi se tällä kertaa vie voiton. Aina se on ollut se rakkaus. Ainakin tähän asti. Paljon on naurettu, yritetty saada taivalta kevyemmäksi. Nauran paljon myös itselleni, ennen kuin kukaan muu ehtii. Usein nauran myös sinulle, olethan niin hassu. Mutta naurun taakse kätkeytyy asioita ja tulee hetki, kun sen taakse on pakko kurkistaa. 

Kliseinen lause on totta: naiset ovat venuksesta ja miehet marsista. Kun mies tulee töistä kotiin, se jättää kengät eteiseen, takin lattialle, työkassin oven viereen ja rojahtaa sohvalle. Siinä saa hetken olla turvassa, piilossa vaatimuksilta, rauhassa. Telkkari ei vaadi vastauksia, esitä vaateita, ei pakota. Nainen tulee kotiin, korjaa miehen ja lasten vaatteet pois tieltä, löytää hiekkalaatikon eteisestä, tiskaamattomat tiskit keittiöstä, pesemättömät paidat likapyykkikorista – ja laiskan miehen sohvalta. Mies kuulee naputuksen, naisen ja kaulimen, tuntee olonsa taas riittämättömäksi. Ja nainen tuntee olonsa ilmaiseksi kotipiiaksi, jonka työpäivä jatkuu vielä monta tuntia. 

”Sinä et koskaan”

”Voisit sanoa!”

”Pitääkö näistä samoista asioista aina jankuttaa!!”

”Mikä saatana taas vaivaa?”

Kuka tuo ihminen on. Minäkö sen valitsin, ihan itte. Voiko sen palauttaa?

Mies ei halua olla naimissa äitinsä kanssa. Eikä nainen kasvattaa yli-ikäistä lasta, josta Kela ei maksa edes lapsilisää. Mies on suoraviivaisen toiminnan ihminen, nainen universumin monimutkaisin vekotin. Ja usein tulee olo, että voiko nämä kaksi oikeasti koskaan löytää tasapainoa. 

Avaimet naisen sydämeen on olemassa. Eikä ne niin kovin piilossa ole. Mutta pitää haluta kaivaa ne esiin ja käyttää niitä. Me oikeasti vihaamme mykkäkoulua. Sitä, kun mies kerta toisena jälkeen kävelee ohi, eikä jää. Ei kysy. Antaa minun olla. Meneehän se tuosta ohi ajan kanssa. Ja sitten ollaan taas niin kuin ennen. Normaalisti. Välillä siihen menee päiviä, viikkoja, joskus jopa kuukausi. Mitä ajan tuhlausta, ajattelet. Samaan aikaan nainen odottaa. Tekee sanatonta testiään. Miten paljon minua rakastat, olet kiinnostunut tunteistani ja oikeasti haluat minua. Jos mykkäkoulun pitäjä on helvetin temperamenttinen tapaus, tarvitset muurin yli kiivetäksesi nosturin. Ja kokovartalokondomin, joka on tehty titaanista. Ja silti tulee turpaan. Mutta kaiken se kestää. Kaiken se kärsii. Mutta kun mykkäkoulu vaihtuu harmaiksi viikoiksi, katseiden väistelyksi, selän kääntämiseksi, raskaaksi huokaukseksi, nainen ei enää odota.

Jokainen meistä kaipaa syliä, jossa meille sanotaan, että älä rakas huoli, minä pidän sinusta huolen. En anna mitään pahaa tapahtua sinulle. Minä suojelen sinua. Se syli muistuttaa, miten korvaamaton olen. Miten olen paras vanhempi lapsillemme, mahtavin rakastaja ja miten ilman minua olisit hukassa. Totuus on, että te ette tarvitse minua vaan minä teitä. Mutta pieni valkoinen valhe ei haittaa. Me haluamme tulla kaapatuksi syliin ihmisten edessä, maailman kauneimmaksi katsotuksi, vaikka parasta ennen päiväys on jo ohi. Puristetuksi takapuolesta samalla, kun kuiskaat, että onneksi olen sinun, vaikka se takapuoli on lähempänä maata kuin nilkat. Tulla suudelluksi, vaikka oikeasti hammaspesu olisi paikallaan. Tulla ennen tietokonepelejä, kynsien viilausta, työasioita tai kavereiden ryyppyiltaa. Olla sohvan nurkassa tärkeämpiä, kuin facebookin päivitykset. Saada se kukkakimppu tai moottoriöljykanisteri kerran vuodessa, koska ostaessasi sitä, olen ollut hetken mielessäsi. En halua pyytää läheisyyttä, haluan, että annat sen omasta halustasi. Haluan taka-ajatuksettomia hellyydenosoituksia, en käydä vaihtokauppaa selän silityksestä seksiin. Haluan hetken tuntea olevani kaiken keskipiste, koska minä olen parasta, mitä sinulle on koskaan tapahtunut. 

Oletko yrittänyt tarpeeksi. Oletko tehnyt kaiken voitavasi. Haluan, että taistelet minusta. Kuten minäkin silloin, kun sanoit, ettet enää rakasta minua. Haluan tuntea, että olen sielunkumppanisi, parasta maailmassa. Juuri sinulle. Purista nyt, kun itse en enää jaksa. Minä pyydän, pidä minusta kiinni.

NAIMALUPA

Vuodet vierii ja edellisestä blogikirjoituksesta on reilut kaksi vuotta. Olen lääketieteellinen ihme, kun lapset kasvaa ja minä nuorrun. Joku voisi sanoa, että taannun, ihan miten vaan. Olen poiminut tähän kirjoitukseen naamakirjan päivityksiä, pahoittelut niille, joille nämä jutut on jo vanhoja. 

 

Meillä tosiaan on kaksi teini-ikäistä angstipussia kotona. Poika pääsi kesällä ripille ja sai siis naimaluvan. Meno onkin sitten ollut sen mukaista. Ohessa katkelmia ihanasta arjestani 2 vuoden ajalta. 

Vanhin poika meni yläasteelle ja kantoi saamansa terveystarkastuslomakkeen minulle. Täydennettäväksi. Äidithän noita saamarin kaavakkeita saa täyttää kuin kelan emännät konsanan. Terveysitetolomakkeen kysymysten sanamuodoista päättelin kuitenkin hyvin äkkiä, ettei näissä enää äitiä tarvita. Se varmistui, kun pääsin lomakkeen kohtaan "onko sinulla alkanut esiintyä siemensyöksyjä". Luovutin lomakkeen pojalle ja sanoin, että sinä varmaan osaat tämän täyttää jo itsekin. Kröhöm. Poika alkaa täyttää sitä huoneessaan. Kuulen selkeästi aivojen raksutuksen olohuoneeseen asti.  "ÄITI, onko mulla päänsärkyä? ÄITI, onko meillä ristiriitoja? Mikä on ristiriita?! ÄÄITII, mennäänkö lukiosta yliopistoon? ÄITII, mimmonen on ahdas esinahka?!" Siinä sitten mietin päässäni verbaalista demonstraatiota. Meinasi olla hiukan haasteellinen tilanne.

Saatua naimalupaa on alettu heti testata. En minä, senkin hönöt, kun tuo poika. Minä en sillä naimaluvalla enää mitään tee...Mutta, poika lähti KÄVELYLLE. Että mihin?? Heilautin siis epäuskoisesti päätäni, räpytin silmiäni ja kysyin pojalta uudelleen, että niin mihin sinä olet menossa?! Kävelylle?? Joo-o, tytön kanssa tietenkin. Samalta rippileiriltä. Isonen.  Tässä kohdassa meni ensimmäinen nitro. Ennen kävelyä piti tietenkin käydä suihkussa, siis tottakai. Äidilliseen tyyliini pidin huolta ehkäisyvalistuksesta ja huusin pojan perään, että MUISTIKKO KORTSUT??!! Voin vannoa, että näin seinän läpi keskarin…

Pakko se on myöntää, että sitä on tässä vaiheessa aika wanhapiaru-osastoa, kun haen poikaa kaupungilta, missä se on ollut rimpsalla. Naimaluvan jälkeen tosiaan on vähän meno huushollissa muuttunut ja kundi on niin isoa miestä. Nyt on toinen misu kierroksessa ja tämä ”vanhemmat naiset on parempia” –linja jatkuu. Tämä herra suuri herra ilmoitti tossa joku viikonloppu sitten rehvakkaasti, että "menen äiti viikonloppuna pesäpallomiesten saunailtaan!" Oisitte taas nähnyt mun ilmeeni. ”Kuules herra69. Kohta YKSI. Kun sulla on isompi hauberi eli hauis kuin äitilläsi niin voit HARKITA tuollaisten ilmoitusluontoisten asioiden tekemistä. Ja kohta KAKSI. Muutama vuosi kyllä kasvatellaan munakarvoja himassa, ennen kuin päästän sut isojen poikien joukkoon. Johannytonmarkkinatjumalauta. 

Ja osaa noi muutkin. Pikku-gigolo, kohta 10 v., ylläpitää äidin itsetuntoa. Arjen reality check toteutuu usein perinteeksi muodostuneessa perjantaisaunassa. Kerran tämä pikku-gerbeeros kysäisi minua pää kallellaan katsellen, että "Äiti, onko tissit pelkkää nahkaa ilman maitoo??" 

No, kuules poikani…

Lissee lommoo!

On tämä kesäloma vaan vinhaa touhua, kun on kakaroiden kanssa kotona. Tavallaan on pinna kireällä, kun niiden välissä saa olla jatkuvasti tuomaroimassa. Milloin toinen kiusaa, kolmas työntää sormea toisen hanuriin ja yksi ärsyttää muuten vaan. Mutta samalla saa nauraa itsensä kipeäksi, kun ne itselleen ja äidilleen uskollisena urpoilevat milloin mitäkin. Eilen aamulla saatiin taas legendaarista kamaa. Huomasin, ettei omena ole kauas isännän puusta pudonnut. Pikku-gigolo herää aamu-uniltaan, avaa huoneensa oven ja huikkaa huomenet. Istun keittiön pöydän vieressä lukemassa aamun aviisia ja katson kun pikku-G menee roskiskaapille, avaa sen oven ja laskee housunsa pissatakseen. Ehdin nanosekunnissa tajuta, että aamukustahan se pentele siinä virittelee ja ehdin just kiljaista, että VESSAAN!! Poika säpsähtää ja toteaa hölmönä, että ”ai kato, mä luulin, että se on tässä!!” ja hipsii vessaan. NO EI OLE KUSPAIKKA SIINÄ EI!!! Isänsä on lapsena unissaan joskus lorottanut vaatehuoneeseen ja onneksi olin kärppänä, siinä olis voinut olla iloinen yllätys ja nauru muuten kaukana, kun roskis olis saanut kultasuihkun heti aamutuimaan.

En ole kertonutkaan, että kävin kahden työkaverin kanssa ”työreissulla” Espanjassa. Oltiin kannustamassa ”omaa poikaa”, kun se kipusi lavalle junioreiden kehonrakennuskisoissa. Reissu oli siis yhdistetty työ- ja lomareissu. Olin matkalla kolmen miehen kanssa ainoana naisena ja reissu oli kyllä mahtava! Kiitokset myös omalle miehelle luottamuksesta. Tai se luotti vissiin muihin matkaajiin, ettei näin karmeaan totkoon kukaan muu halua koskea.  Mutta reissussa tuli taas todistettua, että miehet ovat mutkattomuudessaan parasta seuraa. Toki noihin miehisiin reissuihin pitää asennoitua hieman eri tavalla kuin parisuhdeviikonloppuun Pariisissa tai parhaan tyttöystävän kanssa shoppailuun isossa ostoskeskuksessa. Vähemmässä on paikallisten nähtävyyksien katselu tai  vaateostokset ja määränpäät ja kohteet määritellään ”saako sieltä kaljaa” –akselilla. Mutta tällaiset reissut ovat virkistäviä. Ikuisesti on verkkokalvoilleni piirtynyt kuva, kun pojat heittävät hotellihuoneessa oman miss bikini –kierroksensa persvakoon vedettyine boksereineen.  Ja miten toinen ihan tosissaan korjaa toista, että se loppuposeeraus EI mene noin vaan NÄIN *heilauttaa persettä puolelta toiselle ja asettaa käden oiken”! Ja miten toinen äijistä olisi seuraavana aamuna varmaan kuollut ilman mun antamaa buranaa. Että ilman tätä äitiä olisitte kyllä ollut pulassa. Mulla on kyllä maailman parhaimmat työkaverit. Se tunne on aika korvaamaton, kun on töihin meno on kuin kotiinsa tulisi. Ja ihan kuin olisin tuntenut nuo tyypit aina. Se on upeaa se.

Mutta palataanpa taas asiaan eli insinööriin. Sillä on meinaan aika mahtavat oltavat. Normaalistihan huushollissa on vaatekaappi. Ju nou. Tai jos on oikein luxusta niin vaatehuone. Meillä on makuuhuoneessa kattoon asti olevia liukuovikaappeja, miehelle niistä kuuluu 2 ja minulle 2. (Tässä kohtaa toimitus haluaa huomauttaa, että talon rakentaja EI muuten ole ajatellut, että ne peilit eivät välttämättä enää tässä iässä toimi halutulla tavalla.  JUMALSIUNAKKOSENTÄSHYIII!!! Onneksi silmälasit saa äkkiä pois päästä…). No mutta siis. Mies on onnekas, kun hänellä on tämän kahden vaatekaapin lisäksi vaatekaappinaan myös noin 151 neliötä talon muuta asuinpinta-alaa!!! Siis perkele!! Kun tuo isänmaan keski-ikäinen toivo astuu ovesta sisään työpäivän jälkeen, työkassi ja pikkutakki löytyvät kodinhoitohuoneesta. Kengät löytyvät eteisestä. Paitapusero löytyy roikkumasta kuntopyörän sarvesta ja HOUSUT LÖYTYVÄT SÄNGYN PÄÄLTÄ!! Arvatkaa, kun olen koko päivän pessyt ikkunoita, järjestänyt niitä vaatekaappeja ja ollut sikkesaatanansumarina hellan vieressä niin hiukan meinaa taas kytkin alkaa tällä totkolla luistaa. Että mikävittusiinäon, ettei näitä perkeleen roitteja saa tonne kaappiin?! EttäjosenytontaasJUMALAUTA!!! Totuuden nimissä täytyy myöntää, että muutama vuosi sitten, kun niitä roitteja oli vielä keittiötä myöden joka huoneessa, niin muutaman kerran keräsin ne yhteen kasaan ja heitin ulko-ovesta pihalle. Siitä tuo möhköfantti on hiukan jo oppinut. Että jos vähän kapeemmalle, vaan 3 huoneeseen levittäis nämä vaatteet, ettei tuo tsykopaatti saa halvausta. Lähellä se kyllä on. Seuraavasta saattaa lähteä, jos on liipasin herkässä.

Kesäloma

Mulla alkoi kesäloma. Ilmat on kuin karvalakkimallille tehty! Kylmä ja hyinen, tosin tuo vesisade voisi välillä tauota. Mutta siis, kerrankin oli ennen loman alkua sellainen olo, että mitä hittoa mä teen? Että voisin mä olla kyllä töissäkin. Kaksi viikkoa kotona, ajan lapset varmaan hermoraunioksi sinä aikana. Että ihan niiden mielenterveyttäkin jo ajatellen mun olisi parasta olla töissä. Mutta jos on sellainen olo, ettei ole loman tarpeessa niin sitten sitä vasta onkin, vai?!

Ensimmäisen kesälomapäivän antia saatiin perjantaisaunassa, kun pikku-G avaa keskustelun: "Äiti, voiko sormella kaivaa nenän kautta aivoja??" Minä tietenkin anti-Mengelenä vastaan, että nokuule, ei voi...Pikku tsigolo siihen, että " MÄÄÄÄ KOKEILEN!!!!" Voi luaja, että sain taas ohjeistaa. Hyvä ettei sormi ollut kyynärpäätä myöden siellä klyyvarissa...

Ennen kesäloman alkua tein tuossa joku päivä lyhyemmän 8 tunnin työpäivän ja jatkoin loppuillan kotona koulutöitä (olen siis oppisopimusopiskelija). En ole mikään hirmuinen nero näiden koneiden kanssa ja sisällysluettelon teko sivunumeroineen meinasi alkaa vituttaa. Pyysin siis isäntää jeesaamaan, se kun osaa vähän paremmin. Joo, insinööri sitten vähän auttoi. Alkoi sorvata ja yksi asia johti toiseen ja kohta se sorvaa jo muutamaa muutakin kohtaa. Ja näin 18 vuotta saman miehen kanssa olleena, tämä sorvaaminen koskee tosiaan vain tätä kirjallista työtä. Joku jo luuli, älkää ny hei vittikö...No, hetken päästä oli koko kirjallinen työ ulkoasultaan täysin sekaisin, TALLENNETTUNA!!!! Voitte arvata, hirttikö mulla kaasu kiinni. Vittu, että huusin. Tajusin jossain vaiheessa, että nyt tulee paskaa isännän tuulettimeen aika huolella, että minähän huudan saatana kuin palosireeni, mutta en kerta kaikkiaan saanut itseäni hillityksi. Orava osui muuntajaan ja kyrvähti aivan täysin!! Oli pakko mennä viikkaamaan pyykkejä ja laskemaan miljoonaan, ettei hautakiven hakkaajalla olisi ollut saman tien duunia. JUMALAUTA!!!! Ei ole mies dippainssi ei. DIPPA olis tajunnut jättää auttamatta, jos ei-osaa-SAATAN-A!!!

Meillä oli lapset toisaalla yökylässä ja käytimme tämän lahjaksi saadun vapaa-ajan niinkin innovatiivisesti kuin kotisohvalla pers homeessa maaten. On sitä ihminen välillä laiska saatana, kun kerrankin olis ollut mahdollisuus mennä vaikka elokuviin niin ei. Ei jaksa. No, tästä lapsivapaasta ajasta ehkä johtuen, sain pirut mieleeni. Isäntä oli ulkona virittämässä savustuspönttöä ja vilkaisin, josko oma adonikseni olisi tulossa jo sisään. Näin mieheni kyykkivän pöntön edessä ja 25 senttiä valkoista persevakoa loistaa lähikuntaan asti. Hiukan oli tekemistä, että sain taas pirun takaisin mieleeni.  Seuraavaksi maaseudun mäkkaiver lausuu taas kuuluisia esileikkilauseitaan: ”OOKSÄÄ RÄPLÄNNY TÄÄLLÄ ITTEES VAI MIKÄ SUA VAIVAA?!” Ja vittu miä repesin. Nauroin varmaan vartin lähes kuset housussa ja isäntä mukana. Sitten se insinööri yrittää kakoa naurunsa välissä, että ”MULLA ON VAAN VARTTI AIKAA, KUN PITÄÄ LAITTAA LISÄÄ PUITA TONNE SAVUPÖNTTÖÖN!!” Tuumasin, että vaikka mä nauraisin tässä sen 14 minuuttia niin silti ehitään. Hyvin. Ja jää aikaa vielä tupakkaankin. Ja kun hommat oli ohi, ensimmäinen lause oli, että "NOUSEEKO SIÄLTÄ PÖNTÖSTÄ VIÄ SAVU?!" Kyllä taas siinä kohtaa ajattelin, että eikös me sitten tällä taas pari viikkoa pärjätä...

Kohtalotovereita, onhan teitä

Saapui lauantai ja siivouspäivä. Kun ollaan kerran kaikki samaan aikaan kotona. Sanoin ukolle, että se on hänen vuoronsa mopata lattiat. Mitä varten?! Kun ne ei ole edes paskaiset?! Ja selitäs nyt, että mitä sillä mopilla saa pois sellaista, mikä ei imurilla lähde??!! Kun ei tällä edes ole paskaista!! Ette taas arvaa, mitä minä mietin. Tältäkö minun kanssani olevista useimmiten tuntuu, kun ovat itseään tyhmemmässä seurassa? Tuumasin vaan, että sinä se jaksat pitää tota saatanan mutinaa joka kerta. Ukko käski mun vielä näyttää, että miten sitä moppia kuuluu käyttää, ettei vaan tee sitä väärin. Ja kun se pösilö oli saanut neliönmittaisen alueen pestyä, alkoi se mutina, että ”mitäköhän sellainen siivooja maksaa, vois vittu tämänkin ajan tehdä jotain ihan muuta!!” Ei tehnyt yhtään mieli hivauttaa. Pois se minusta. Saattoi kyllä käydä mielessä, että kun kerran vuodessa joutuu moiseen hommaan niin olis saatana tuonkin energian käyttänyt sen luudan heiluttamiseen JUMALAUTA. Ja annas olla, kun silmäni hiukan vältti, niin johan insinööri oli lahjonut likan parilla eurolla ja tytär loppujen lopuksi isoimman työn teki. 

Vitun hyvä jätkä rojahti yksi ilta sohvalle. Nappasi kaukosäätimen käteensä ja meinasi vaihtaa kanavaa. Ei toiminut kapula. Ammattilaisen insinööri tavoin hän alkoi tietysti heti tutkia säädintä. ”Kuka helvetti on vaihtanut tähän kapulaan patterit?? Mitä täällä on oikein puuhattu?? Miksi tämä PERKELE EI TOIMI??” Kysyin, että onko sulla oikea kapula kädessä (niitä kun on 4 erilaista olohuoneessa oleviin vehkeisiin). ”NO VITTU ON ON, SAMSUNG TÄSSÄ LUKEE MUTTA MITÄÄN EI TAPAHDU!” Aikansa kun se siellä kirosi, piti minun siirtää lentotukialukseni apuun. Lähempi tarkastelu osoitti, että kapula oli toki samanmerkkinen kuin televisiomme, mutta kuului autotallissa olevaan stereosoittimeen. 

Tähän kohtaan on pakko lainata erään asiakkaan kertomusta. Heillä kuulemma mies tekee harvemmin ruokaa, koska ei ole siinä varsinaisesti mikään ammattilainen. No, kerran mies oli sitten tarjoutunut tekemään lihamureketta. Huuteli vaimolleen keittiöstä, että mitäs tälle mureketaikinalle kuuluu tehdä, kun tämä on hiukan löysää? Vaimo vastaa, että siihen voi lisätä vaikka korppujauhoja…Mutta pitäisikö minun tulla vähän auttamaan? EI ei ei, kyllä hän hoitaa, mies oli vastannut. Hetken päästä mies huikkaa, että tämä taikina on edelleen löysää! Vaimo kysyy, että miten paljon niitä korppujauhoja laitoit. Mies vastaa, että tommonen 3-4 desiä. Nyt vaimon on mentävä keittiöön huomatakseen, että mies on paistanut jauhelihan. 

Kohtalotoverien tapaaminen on aina lohduttavaa.  

Menee kuten Strömsössä

Pohdittiin yhdessä kampaajan kanssa erilaisia blogeja. Sellaisia, joissa esim. kolmen lapsen äiti kirjoittaa täydellisestä kodista, upeasti kasvatetuista lapsista ja unelma-aviomiehestä. Toisella kädellä tämä 180 senttinen, 40 kiloinen angelinajolie leipoo pullaa, toisella askartelee kransseja, kolmannella sisustaa kotia ja neljännellä vaihtaa lapsensa vaipan. Enkelikiharaiset lapset ovat täydellisesti puettu, mies jakaa intohimoisen sisustusinnon ja osallistuu puoliin kodin askareista. Jos vaimoa oikein väsyttää, hieroo hän tämän jalat ja tilaa ajan hemmotteluhoitoon. 

Joku voisi leimata minut kateelliseksi. Ikävä tuottaa pettymys, mutta kerroin tuossa juuri itsestäni. No vittu, vitsi vitsi, kuka uskoi?! Ei minusta silti kateellista saa, jossain siitä aiemmin olenkin jo kirjoittanut. Mutta jos tätä meikäläisen blogia on lukenut niin arvaa varmaan, ettei kovin kauaa moinen blogi jaksaisi ainakaan minun mielenkiintoani pitää yllä. Ja ihan vain siitä syystä, että en uskoisi siitä sanaakaan. Saisin vain pääni kipeäksi, kun miettisin, että mitenköhän monta kertaa tuokin lyyli on vittua huutanut tuota ovikoristetta näprätessä ja varmasti on liimannut sormensa ainakin kerran yhteen. Tai kun katson niitä upeita kakkuja, joita tämä arjen sikkesumari on vääntänyt, muistuu mieleeni viime viikkoinen kuivakakkuni. Sain sen perkeleen jo toistamiseen epäonnistumaan. Ohjeen mukaan ei tarvi edes vaahdotella mitään muneja ja sokereja vaan ainekset pannaan vaan sekaisin ja uuniin. Jotenkin se perkeleen keekki vaan kiehuu uunissa eikä ala hyytyä ja minä väännän jos jonkinlaista spagaatia, että siitä perkeleestä tulis jonkinlaista kalua. Kun se vihdoin uunissa alkaa muistuttaa kakkua ja kumoan sen, puolet siitä helvetin tekeleestä on kiinni siinä saatanan TEFLONvuuassa. JUST SIINÄ SELLAISESSA, mihin ei paskankaan pitäis MUKA tarttua MUTTA TÄMÄ PASKAKIKKARE VAAN TARTTUU!! Että kuka JUMALAUTA senkin on muka keksinyt! On käynyt tällaisella hetkellä pari kertaa mielessä, että minäkin laitan vittu kakkublogin pystyyn!!! Survon sinne kaikki epäonniset tekeleeni!!! JA KÄSKEN TEHDÄ PERKELE PERÄSSÄ, ETTE VARMAAN ONNISTUU SAATANA!

Likalla on koulussa arpajaiset. Keräävät luokkaretkeä varten rahaa. Likka kiikuttaa sunnuntai-iltana mulle lappua, että keskiviikkona pitäis olla 4 kakkua leivottuna. On hiukan tekemistä, että saan itseni hillittyä ja hiukan sarkastiseen sävyyn mainitsen, että muuuuuuten heeeellllll…mmmetin hieno juttu, mutta tämä suurtalouskokki on joka päivä aamusta iltaan töissä. Että voi voi, joudut ne nyt iskän kanssa vääntämään. Insinööri katsoo lukkaria ja toteaa tyypilliseen rauhalliseen tyyliinsä, että no tiistaina onkin illalla hyvää aikaa niitä leipoa tyttären kanssa yhdessä. Huomautan lakonisesti, että komiaa. Eikä mitään paineita, tossa on ohje, ite olen pari kertaa saanut sen ryssittyä, onnea matkaan. Ja kun minä tiistaina puoli 9 illalla tulen kotiin, huushollissa tuoksuu kakku, isäntä istuu sohvalla ja huikkaa, että neljäs meni just uuniin. Jumalauta, että tämä totko oli hetken ihan hiljaa ja täysin mykkä. Kuvitelkaa.

Jälkikasvu kävi äsken sohvalla ajatustenvaihtoa. Pikku-gigolo 7v. sanoi isoveljelle: ”AI ÄM GEI!” Isoveli vastaa, että ”Tiedätkö sä edes mitä se tarkoittaa?!” ”No tiedän tietysti: MINÄ OLEN POMO!!” Loistavaa. Näen sieluni silmin, miten pikku G hyppelehtii välitunnilla elämänsä innossa ja hokee kyseistä lausetta. Komiaa saatana.