Lissee lommoo!

On tämä kesäloma vaan vinhaa touhua, kun on kakaroiden kanssa kotona. Tavallaan on pinna kireällä, kun niiden välissä saa olla jatkuvasti tuomaroimassa. Milloin toinen kiusaa, kolmas työntää sormea toisen hanuriin ja yksi ärsyttää muuten vaan. Mutta samalla saa nauraa itsensä kipeäksi, kun ne itselleen ja äidilleen uskollisena urpoilevat milloin mitäkin. Eilen aamulla saatiin taas legendaarista kamaa. Huomasin, ettei omena ole kauas isännän puusta pudonnut. Pikku-gigolo herää aamu-uniltaan, avaa huoneensa oven ja huikkaa huomenet. Istun keittiön pöydän vieressä lukemassa aamun aviisia ja katson kun pikku-G menee roskiskaapille, avaa sen oven ja laskee housunsa pissatakseen. Ehdin nanosekunnissa tajuta, että aamukustahan se pentele siinä virittelee ja ehdin just kiljaista, että VESSAAN!! Poika säpsähtää ja toteaa hölmönä, että ”ai kato, mä luulin, että se on tässä!!” ja hipsii vessaan. NO EI OLE KUSPAIKKA SIINÄ EI!!! Isänsä on lapsena unissaan joskus lorottanut vaatehuoneeseen ja onneksi olin kärppänä, siinä olis voinut olla iloinen yllätys ja nauru muuten kaukana, kun roskis olis saanut kultasuihkun heti aamutuimaan.

En ole kertonutkaan, että kävin kahden työkaverin kanssa ”työreissulla” Espanjassa. Oltiin kannustamassa ”omaa poikaa”, kun se kipusi lavalle junioreiden kehonrakennuskisoissa. Reissu oli siis yhdistetty työ- ja lomareissu. Olin matkalla kolmen miehen kanssa ainoana naisena ja reissu oli kyllä mahtava! Kiitokset myös omalle miehelle luottamuksesta. Tai se luotti vissiin muihin matkaajiin, ettei näin karmeaan totkoon kukaan muu halua koskea.  Mutta reissussa tuli taas todistettua, että miehet ovat mutkattomuudessaan parasta seuraa. Toki noihin miehisiin reissuihin pitää asennoitua hieman eri tavalla kuin parisuhdeviikonloppuun Pariisissa tai parhaan tyttöystävän kanssa shoppailuun isossa ostoskeskuksessa. Vähemmässä on paikallisten nähtävyyksien katselu tai  vaateostokset ja määränpäät ja kohteet määritellään ”saako sieltä kaljaa” –akselilla. Mutta tällaiset reissut ovat virkistäviä. Ikuisesti on verkkokalvoilleni piirtynyt kuva, kun pojat heittävät hotellihuoneessa oman miss bikini –kierroksensa persvakoon vedettyine boksereineen.  Ja miten toinen ihan tosissaan korjaa toista, että se loppuposeeraus EI mene noin vaan NÄIN *heilauttaa persettä puolelta toiselle ja asettaa käden oiken”! Ja miten toinen äijistä olisi seuraavana aamuna varmaan kuollut ilman mun antamaa buranaa. Että ilman tätä äitiä olisitte kyllä ollut pulassa. Mulla on kyllä maailman parhaimmat työkaverit. Se tunne on aika korvaamaton, kun on töihin meno on kuin kotiinsa tulisi. Ja ihan kuin olisin tuntenut nuo tyypit aina. Se on upeaa se.

Mutta palataanpa taas asiaan eli insinööriin. Sillä on meinaan aika mahtavat oltavat. Normaalistihan huushollissa on vaatekaappi. Ju nou. Tai jos on oikein luxusta niin vaatehuone. Meillä on makuuhuoneessa kattoon asti olevia liukuovikaappeja, miehelle niistä kuuluu 2 ja minulle 2. (Tässä kohtaa toimitus haluaa huomauttaa, että talon rakentaja EI muuten ole ajatellut, että ne peilit eivät välttämättä enää tässä iässä toimi halutulla tavalla.  JUMALSIUNAKKOSENTÄSHYIII!!! Onneksi silmälasit saa äkkiä pois päästä…). No mutta siis. Mies on onnekas, kun hänellä on tämän kahden vaatekaapin lisäksi vaatekaappinaan myös noin 151 neliötä talon muuta asuinpinta-alaa!!! Siis perkele!! Kun tuo isänmaan keski-ikäinen toivo astuu ovesta sisään työpäivän jälkeen, työkassi ja pikkutakki löytyvät kodinhoitohuoneesta. Kengät löytyvät eteisestä. Paitapusero löytyy roikkumasta kuntopyörän sarvesta ja HOUSUT LÖYTYVÄT SÄNGYN PÄÄLTÄ!! Arvatkaa, kun olen koko päivän pessyt ikkunoita, järjestänyt niitä vaatekaappeja ja ollut sikkesaatanansumarina hellan vieressä niin hiukan meinaa taas kytkin alkaa tällä totkolla luistaa. Että mikävittusiinäon, ettei näitä perkeleen roitteja saa tonne kaappiin?! EttäjosenytontaasJUMALAUTA!!! Totuuden nimissä täytyy myöntää, että muutama vuosi sitten, kun niitä roitteja oli vielä keittiötä myöden joka huoneessa, niin muutaman kerran keräsin ne yhteen kasaan ja heitin ulko-ovesta pihalle. Siitä tuo möhköfantti on hiukan jo oppinut. Että jos vähän kapeemmalle, vaan 3 huoneeseen levittäis nämä vaatteet, ettei tuo tsykopaatti saa halvausta. Lähellä se kyllä on. Seuraavasta saattaa lähteä, jos on liipasin herkässä.

Kesäloma

Mulla alkoi kesäloma. Ilmat on kuin karvalakkimallille tehty! Kylmä ja hyinen, tosin tuo vesisade voisi välillä tauota. Mutta siis, kerrankin oli ennen loman alkua sellainen olo, että mitä hittoa mä teen? Että voisin mä olla kyllä töissäkin. Kaksi viikkoa kotona, ajan lapset varmaan hermoraunioksi sinä aikana. Että ihan niiden mielenterveyttäkin jo ajatellen mun olisi parasta olla töissä. Mutta jos on sellainen olo, ettei ole loman tarpeessa niin sitten sitä vasta onkin, vai?!

Ensimmäisen kesälomapäivän antia saatiin perjantaisaunassa, kun pikku-G avaa keskustelun: "Äiti, voiko sormella kaivaa nenän kautta aivoja??" Minä tietenkin anti-Mengelenä vastaan, että nokuule, ei voi...Pikku tsigolo siihen, että " MÄÄÄÄ KOKEILEN!!!!" Voi luaja, että sain taas ohjeistaa. Hyvä ettei sormi ollut kyynärpäätä myöden siellä klyyvarissa...

Ennen kesäloman alkua tein tuossa joku päivä lyhyemmän 8 tunnin työpäivän ja jatkoin loppuillan kotona koulutöitä (olen siis oppisopimusopiskelija). En ole mikään hirmuinen nero näiden koneiden kanssa ja sisällysluettelon teko sivunumeroineen meinasi alkaa vituttaa. Pyysin siis isäntää jeesaamaan, se kun osaa vähän paremmin. Joo, insinööri sitten vähän auttoi. Alkoi sorvata ja yksi asia johti toiseen ja kohta se sorvaa jo muutamaa muutakin kohtaa. Ja näin 18 vuotta saman miehen kanssa olleena, tämä sorvaaminen koskee tosiaan vain tätä kirjallista työtä. Joku jo luuli, älkää ny hei vittikö...No, hetken päästä oli koko kirjallinen työ ulkoasultaan täysin sekaisin, TALLENNETTUNA!!!! Voitte arvata, hirttikö mulla kaasu kiinni. Vittu, että huusin. Tajusin jossain vaiheessa, että nyt tulee paskaa isännän tuulettimeen aika huolella, että minähän huudan saatana kuin palosireeni, mutta en kerta kaikkiaan saanut itseäni hillityksi. Orava osui muuntajaan ja kyrvähti aivan täysin!! Oli pakko mennä viikkaamaan pyykkejä ja laskemaan miljoonaan, ettei hautakiven hakkaajalla olisi ollut saman tien duunia. JUMALAUTA!!!! Ei ole mies dippainssi ei. DIPPA olis tajunnut jättää auttamatta, jos ei-osaa-SAATAN-A!!!

Meillä oli lapset toisaalla yökylässä ja käytimme tämän lahjaksi saadun vapaa-ajan niinkin innovatiivisesti kuin kotisohvalla pers homeessa maaten. On sitä ihminen välillä laiska saatana, kun kerrankin olis ollut mahdollisuus mennä vaikka elokuviin niin ei. Ei jaksa. No, tästä lapsivapaasta ajasta ehkä johtuen, sain pirut mieleeni. Isäntä oli ulkona virittämässä savustuspönttöä ja vilkaisin, josko oma adonikseni olisi tulossa jo sisään. Näin mieheni kyykkivän pöntön edessä ja 25 senttiä valkoista persevakoa loistaa lähikuntaan asti. Hiukan oli tekemistä, että sain taas pirun takaisin mieleeni.  Seuraavaksi maaseudun mäkkaiver lausuu taas kuuluisia esileikkilauseitaan: ”OOKSÄÄ RÄPLÄNNY TÄÄLLÄ ITTEES VAI MIKÄ SUA VAIVAA?!” Ja vittu miä repesin. Nauroin varmaan vartin lähes kuset housussa ja isäntä mukana. Sitten se insinööri yrittää kakoa naurunsa välissä, että ”MULLA ON VAAN VARTTI AIKAA, KUN PITÄÄ LAITTAA LISÄÄ PUITA TONNE SAVUPÖNTTÖÖN!!” Tuumasin, että vaikka mä nauraisin tässä sen 14 minuuttia niin silti ehitään. Hyvin. Ja jää aikaa vielä tupakkaankin. Ja kun hommat oli ohi, ensimmäinen lause oli, että "NOUSEEKO SIÄLTÄ PÖNTÖSTÄ VIÄ SAVU?!" Kyllä taas siinä kohtaa ajattelin, että eikös me sitten tällä taas pari viikkoa pärjätä...

Kohtalotovereita, onhan teitä

Saapui lauantai ja siivouspäivä. Kun ollaan kerran kaikki samaan aikaan kotona. Sanoin ukolle, että se on hänen vuoronsa mopata lattiat. Mitä varten?! Kun ne ei ole edes paskaiset?! Ja selitäs nyt, että mitä sillä mopilla saa pois sellaista, mikä ei imurilla lähde??!! Kun ei tällä edes ole paskaista!! Ette taas arvaa, mitä minä mietin. Tältäkö minun kanssani olevista useimmiten tuntuu, kun ovat itseään tyhmemmässä seurassa? Tuumasin vaan, että sinä se jaksat pitää tota saatanan mutinaa joka kerta. Ukko käski mun vielä näyttää, että miten sitä moppia kuuluu käyttää, ettei vaan tee sitä väärin. Ja kun se pösilö oli saanut neliönmittaisen alueen pestyä, alkoi se mutina, että ”mitäköhän sellainen siivooja maksaa, vois vittu tämänkin ajan tehdä jotain ihan muuta!!” Ei tehnyt yhtään mieli hivauttaa. Pois se minusta. Saattoi kyllä käydä mielessä, että kun kerran vuodessa joutuu moiseen hommaan niin olis saatana tuonkin energian käyttänyt sen luudan heiluttamiseen JUMALAUTA. Ja annas olla, kun silmäni hiukan vältti, niin johan insinööri oli lahjonut likan parilla eurolla ja tytär loppujen lopuksi isoimman työn teki. 

Vitun hyvä jätkä rojahti yksi ilta sohvalle. Nappasi kaukosäätimen käteensä ja meinasi vaihtaa kanavaa. Ei toiminut kapula. Ammattilaisen insinööri tavoin hän alkoi tietysti heti tutkia säädintä. ”Kuka helvetti on vaihtanut tähän kapulaan patterit?? Mitä täällä on oikein puuhattu?? Miksi tämä PERKELE EI TOIMI??” Kysyin, että onko sulla oikea kapula kädessä (niitä kun on 4 erilaista olohuoneessa oleviin vehkeisiin). ”NO VITTU ON ON, SAMSUNG TÄSSÄ LUKEE MUTTA MITÄÄN EI TAPAHDU!” Aikansa kun se siellä kirosi, piti minun siirtää lentotukialukseni apuun. Lähempi tarkastelu osoitti, että kapula oli toki samanmerkkinen kuin televisiomme, mutta kuului autotallissa olevaan stereosoittimeen. 

Tähän kohtaan on pakko lainata erään asiakkaan kertomusta. Heillä kuulemma mies tekee harvemmin ruokaa, koska ei ole siinä varsinaisesti mikään ammattilainen. No, kerran mies oli sitten tarjoutunut tekemään lihamureketta. Huuteli vaimolleen keittiöstä, että mitäs tälle mureketaikinalle kuuluu tehdä, kun tämä on hiukan löysää? Vaimo vastaa, että siihen voi lisätä vaikka korppujauhoja…Mutta pitäisikö minun tulla vähän auttamaan? EI ei ei, kyllä hän hoitaa, mies oli vastannut. Hetken päästä mies huikkaa, että tämä taikina on edelleen löysää! Vaimo kysyy, että miten paljon niitä korppujauhoja laitoit. Mies vastaa, että tommonen 3-4 desiä. Nyt vaimon on mentävä keittiöön huomatakseen, että mies on paistanut jauhelihan. 

Kohtalotoverien tapaaminen on aina lohduttavaa.  

Menee kuten Strömsössä

Pohdittiin yhdessä kampaajan kanssa erilaisia blogeja. Sellaisia, joissa esim. kolmen lapsen äiti kirjoittaa täydellisestä kodista, upeasti kasvatetuista lapsista ja unelma-aviomiehestä. Toisella kädellä tämä 180 senttinen, 40 kiloinen angelinajolie leipoo pullaa, toisella askartelee kransseja, kolmannella sisustaa kotia ja neljännellä vaihtaa lapsensa vaipan. Enkelikiharaiset lapset ovat täydellisesti puettu, mies jakaa intohimoisen sisustusinnon ja osallistuu puoliin kodin askareista. Jos vaimoa oikein väsyttää, hieroo hän tämän jalat ja tilaa ajan hemmotteluhoitoon. 

Joku voisi leimata minut kateelliseksi. Ikävä tuottaa pettymys, mutta kerroin tuossa juuri itsestäni. No vittu, vitsi vitsi, kuka uskoi?! Ei minusta silti kateellista saa, jossain siitä aiemmin olenkin jo kirjoittanut. Mutta jos tätä meikäläisen blogia on lukenut niin arvaa varmaan, ettei kovin kauaa moinen blogi jaksaisi ainakaan minun mielenkiintoani pitää yllä. Ja ihan vain siitä syystä, että en uskoisi siitä sanaakaan. Saisin vain pääni kipeäksi, kun miettisin, että mitenköhän monta kertaa tuokin lyyli on vittua huutanut tuota ovikoristetta näprätessä ja varmasti on liimannut sormensa ainakin kerran yhteen. Tai kun katson niitä upeita kakkuja, joita tämä arjen sikkesumari on vääntänyt, muistuu mieleeni viime viikkoinen kuivakakkuni. Sain sen perkeleen jo toistamiseen epäonnistumaan. Ohjeen mukaan ei tarvi edes vaahdotella mitään muneja ja sokereja vaan ainekset pannaan vaan sekaisin ja uuniin. Jotenkin se perkeleen keekki vaan kiehuu uunissa eikä ala hyytyä ja minä väännän jos jonkinlaista spagaatia, että siitä perkeleestä tulis jonkinlaista kalua. Kun se vihdoin uunissa alkaa muistuttaa kakkua ja kumoan sen, puolet siitä helvetin tekeleestä on kiinni siinä saatanan TEFLONvuuassa. JUST SIINÄ SELLAISESSA, mihin ei paskankaan pitäis MUKA tarttua MUTTA TÄMÄ PASKAKIKKARE VAAN TARTTUU!! Että kuka JUMALAUTA senkin on muka keksinyt! On käynyt tällaisella hetkellä pari kertaa mielessä, että minäkin laitan vittu kakkublogin pystyyn!!! Survon sinne kaikki epäonniset tekeleeni!!! JA KÄSKEN TEHDÄ PERKELE PERÄSSÄ, ETTE VARMAAN ONNISTUU SAATANA!

Likalla on koulussa arpajaiset. Keräävät luokkaretkeä varten rahaa. Likka kiikuttaa sunnuntai-iltana mulle lappua, että keskiviikkona pitäis olla 4 kakkua leivottuna. On hiukan tekemistä, että saan itseni hillittyä ja hiukan sarkastiseen sävyyn mainitsen, että muuuuuuten heeeellllll…mmmetin hieno juttu, mutta tämä suurtalouskokki on joka päivä aamusta iltaan töissä. Että voi voi, joudut ne nyt iskän kanssa vääntämään. Insinööri katsoo lukkaria ja toteaa tyypilliseen rauhalliseen tyyliinsä, että no tiistaina onkin illalla hyvää aikaa niitä leipoa tyttären kanssa yhdessä. Huomautan lakonisesti, että komiaa. Eikä mitään paineita, tossa on ohje, ite olen pari kertaa saanut sen ryssittyä, onnea matkaan. Ja kun minä tiistaina puoli 9 illalla tulen kotiin, huushollissa tuoksuu kakku, isäntä istuu sohvalla ja huikkaa, että neljäs meni just uuniin. Jumalauta, että tämä totko oli hetken ihan hiljaa ja täysin mykkä. Kuvitelkaa.

Jälkikasvu kävi äsken sohvalla ajatustenvaihtoa. Pikku-gigolo 7v. sanoi isoveljelle: ”AI ÄM GEI!” Isoveli vastaa, että ”Tiedätkö sä edes mitä se tarkoittaa?!” ”No tiedän tietysti: MINÄ OLEN POMO!!” Loistavaa. Näen sieluni silmin, miten pikku G hyppelehtii välitunnilla elämänsä innossa ja hokee kyseistä lausetta. Komiaa saatana.

Kampaajakäynnin tulos

Josko sitä taas vapaapäivän kunniaksi saisi jotain paperille. Viime viikolla vapaapäivänä vitutti niin, että täällä olisi ollut vain tuhat riviä pelkkiä vittuja ja hämähäkkejä väärin päin ja norsun elimiä ja mitä vielä. Oikeasti, oli oikein multivitutuksen ultimaattisosiopaattiolo. Se on mahtavan upeaa herätä vapaapäivänä varttia vaille kuusi, ihan muuten vaan, ja tajuta, että tämän saatanan sikolätin raivaamisessa menee taas koko perkeleen päivä. Ja isännälle tietenkin sitten niskaan laarillinen paskaa, että ”onko se jumalauta oikein, että joudun ainoan vapaapäiväni käyttämään perkele vieköön tähän ja osaat sinäkin talikulli pesukonetta käyttää jajajaja täällä asuu kolme niin suurta apinaa jo, että ne saisivat jo oman huoneensa siivota ja jäkäjäkäjäkä!” Miten mahtuukin 163 sentin varteen niin helvetisti kiukkua?! Sen jälkeen isäntä on joka ilta sanonut, hieman hyvittelevään sävyyn kyllä, että ”olen tänään imuroinut, kun niin oli kuraa ja kiviä ja santaa.” Menkööt tän kerran. Seuraavaksi syön siltä pään.

Kävin taas kampaajalla ja tapani mukaan kulutan osan ajasta selailemalla seiskaa. Toivo Sukari oli taas ollut viikinglainilla ja Jone Nikula pussannut baarissa tyttöystäväänsä. Tosin siinä saatanan rakeisessa kuvassa olisi voinut olla vaikka joulupukki, en olisi erottanut. Laatuviihdettä joka tapauksessa. Kun kaikki seiskat oli selattu, minua tuijotti lehtitelineestä ”¨Meidän perhe”. Alalaidassa olevan otsikon ”lapsella täytyy olla elämässä kivaa” olisi pitänyt kyllä jo kertoa kaiken, mutta käteni hakeutui lehteen joka tapauksessa. ”Meillä harrastetaan, ei kiukutella!” Voi vitun villat. Siis oikeasti. Meillä on kyllä satukirjat ja aikakausilehdet saatana ihan erikseen!! Kuka tuota skeidaa oikeasti vakavissaan lukee ja vielä uskoo lukemaansa TAI haluaa käyttää sekuntiakaan vapaaehtoista vapaa-aikaansa lukemalla moista kuraa?! Aku Ankkaa suosittelen, huomattavasti viihdyttävämpää tavaraa! Siis jumalauta, ensinnäkin. Meikäläisen elämäntehtävä on olla se, joka kaiken kieltää, koko ajan komentaa, ei anna mitään, pistää tekemään, koko ajan muistuttaa, huomauttaa, jäkättää, nalkuttaa ja urputtaa. Ja jos tämä tuli jollekin yllätyksenä niin SE ON VITTU KAIKKEA MUUTA KUIN KIVAA!! Mutta kun tätä pullamössösukupolvea tässä ympärillä katselee niin tällä ”lapsella pitää olla niinq hauskaa!” -periaatteella on moni jo vähän aikaa mennyt. Ja perse edellä puuhun. Ja meillä harrastetaan niin vitusti ja kiukutellaan vielä vitummin! Siis mitä?!!! Ristus. 

Muistan ensimmäisen mukulan pihalle saaneena lukeneeni pari Kaks plussaa. Siellä hehkutetaan, miten imetys on NIIIIIIIIN ihanaa ja NIIIIIIN tarpeellista ja vittu NIIIIIIN sitäjatätä. Näin on. Tissit on saatana ku täyteen puhalletut jalkapallot, imetysliivit kuppikokoa H (KYLLÄ!!) ja nännit kuin raastetut tomaatit. Kakara tempaisee niihin kiinni ja taju lähtee joka kerta. Silti se sinappikone huutaa koko ajan, vaikka tissi on suussa vartin välein. Parin viikon jälkeen luovutan, annan kakaralle tuttipulloa, kuuntelen terveydenhoitajan valistusta ja yritän suodattaa hänen pahansuopaiset katseensa, kun ei ihan heti kannattaisi luovuttaa ja mitä enemmän jaksaa imettää niin sen enemmän sitä maitoa tulee päläpäläpälä. Jotta tämä ei murskaisi hentoa itsetuntoani niin kaiken karvan lisäksi näen, miten tisseilleni tapahtuu jotain aivan kummaa. Jalkapallo on suorittanut metamorfoosin ja siitä on tullut karvaton lapanen. Fanfaareja voisi antaa myös muille kehoni metamorfooseille. Lisäksi olen varma, että en osaa olla äiti ja osaamattomuudellani tapan tuon lähes viisikiloisen, alapääni atomeiksi räjäyttäneen, pikkumiehen. Kersan itkusta muka kuulee, että onko sillä paskat housussa, nälkä tai vilu. Meikäläisen korviin se palosireeni huusi aina ihan samalla tavalla ja olin varma, että tuonkin lauseen on joku sadistinen kaksplussan toimittajan lortto itse keksinyt!!! 

Pointtini lienee se, että nakatkaa nyt hyvänen aika joka saatanan ”meidän perse” ja ”näin kasvatat sinappikoneesta paskatykin” –oppaat hevon kuuseen. Älkääkä uskoko näitä ”meillä on niiiiin ihanaa ja auvoisaa ja rattoisaa perhe-elämää!” –kliseitä. Siksi, että ne harvemmin ovat totta tai tulevat ihan itsestään. Ja tärkeimpänä -  jotta te säilyttäisitte tässä vanhemmuuden matkassa edes osan mielenterveyttänne. Takaan, että siltikin, vaikkei se elämä olisikaan pelkkää prinsessasatua, jossain matkan varrella te huomaatte, että tuo pikkumies on kaikesta huolimatta elämäni suurin rakkaus. Perkele, sen puolesta kuolisin. Samalla aika ehtii kullata kaiken huudon, paskashoun ja uhmaiän kiukuttelun. Eihän niitä sitten loppujen lopuksi niin paljoa ollutkaan.

Kurkistus konepellin alle

Heippa kaikille, jotka vielä jaksavat käydä täällä kurkkimassa. Hiukan venahtaa näiden kirjoitusten väli, mutta tänään on vapaapäivä (vittu näi o, tässä saatanan sikolätissä ei sellaista olekaan) niin ehtii jotain taas tännekin rustaamaan.

Perkele, miten karvalakkimalli sylki karvapalloja tuossa jokunen viikko sitten. Tulin 4 vuoden tauon jälkeen influenssaan ja jumalauta, että olin kipeä. Vaikka olen kolme mukulaa tempaissut itsestäni pihalle, niin olen silti kipeänä yksi saatanan tikku perseessä. Sitä ruikutuksen ja uikutuksen määrää. Miettikää, viikko. Sitä ei kestä kukaan tervejärkinen hajoamatta. Ja jotta siinä ei olisi tarpeeksi, sain kirjeen, jossa oli kutsu joukkotarkastukseen: se olis vissiin aika tsekata tämän ämmän konepellin alle. Eli kyseeessä on tämä jokaisen naisen ilon tapahtuma, papakoe, jossa värkkiin työnnetään saatanan kylmä metallilaitos, jota kutsutaan ankaksi. Sitten alkaa se hoitajan jokakertainen joiku, että ”hengitähengitärentoudurentoudu!!” Joo, nappaa se jääkalikka pois mun pilusta niin onnistuu!!! No, meikä karauttaa sinne alapäärassaukseen kuumeessa, tukka pystyssä ja värkki kuin Karpon karvalakki; ei ole vesuria ihan hetkeen taas nähnyt. Vastassa on tietysti normihoitsun lisäksi joku tummatukkainen parikymppinen misu, joka esittelee itsensä opiskelijaksi. Että jos sopii, niin hän seuraa tätä tutkimusta. JooJoo, siitä vaan. Kunhan sua on vaan yksi. Ettet seuraavaksi repäise jotain ovea auki niin, että sieltä tulee koko saatanan luokallinen samanlaisia opiskelijoita päällistelemään mun värkkiä. Ei muuten ole väliä, mutta etsintäpartio suakin tämän jälkeen hakee. Teki mieli myös sanoa, että ookko nyt ihan varma, mihin itses pistät. Että sulla on kohta aikakone tossa lavetilla jalat levällään. Vilkaiset nainen omaan tulevaisuuteesi: majava on kuollut, kieli roikkuu pihalla eikä sitä ole enää vuosiin kukaan halunnut nylkeä. En saatana suosittele, on sitä vähemmästäkin joku kaulakiikkua harkinnut. Ei se raukka tajunnut kuitenkaan omaa parastaan. Liekö toipunut siitä vieläkään.

Tämän alapääkertomuksen jatkeeksi on luonnollinen jatkumo kertoa eräs toinen kasku. Meillä säilytetään preservatiiveja (elikkäs skordonkeja) jenkkisängyn patjan välissä. Ai kui? Pari kertaa kakarat on hakeneet yöpöydän laatikosta jotain ja tulee kortonkipakettia heiluttaen, että ”äitiäiti, MITÄ NÄÄ ON?!” ”VIIITTTTTTT,ne on *muminaamutinaa*” ”MITÄ nää on?!” ”MINTTUKARAMELLEJA, ANNA NE TÄNNE!” ”MULLEKANSSAMÄÄKINTAHON!!” Juu, ei nyt, ei näitä ole sua alkuun laitettaessakaan tarvittu, ne on isin.” No, meillä meni sänky vaihtoon, kun edellinen alkoi kulua. Siinä tuli insinöörin sanojen mukaan polvet kipeäksi. Ihmettelinkin aina, että kylläpäs tämäkin sänky narisee, mutta ääni tulikin ukon kuluneista ja vanhoista nivelistä. No, uusi sänky tuotiin kotiin ja vanha vietiin pois. Yritin tsekata helvetin tarkkaan, ettei mistään kolosta tipu niitä vitun kumiukkoja. Annas olla, kun roudarimies nappaa meidän vanhan rakkaudenpesän kainaloonsa niin jostain tippuu käytetty skordaripaperi lattialle. Jäi äijä sitä vielä tuijottamaan, että mikäs helevetti se tuo on?! JUMALAUTA!!! Teki mieli sanoa, että juu, tämäkin totko on näköjään kerran saanut. Ei olis ihan ensi näkemältä meikäläisestäkään uskonut...