Kohtalotovereita, onhan teitä

Saapui lauantai ja siivouspäivä. Kun ollaan kerran kaikki samaan aikaan kotona. Sanoin ukolle, että se on hänen vuoronsa mopata lattiat. Mitä varten?! Kun ne ei ole edes paskaiset?! Ja selitäs nyt, että mitä sillä mopilla saa pois sellaista, mikä ei imurilla lähde??!! Kun ei tällä edes ole paskaista!! Ette taas arvaa, mitä minä mietin. Tältäkö minun kanssani olevista useimmiten tuntuu, kun ovat itseään tyhmemmässä seurassa? Tuumasin vaan, että sinä se jaksat pitää tota saatanan mutinaa joka kerta. Ukko käski mun vielä näyttää, että miten sitä moppia kuuluu käyttää, ettei vaan tee sitä väärin. Ja kun se pösilö oli saanut neliönmittaisen alueen pestyä, alkoi se mutina, että ”mitäköhän sellainen siivooja maksaa, vois vittu tämänkin ajan tehdä jotain ihan muuta!!” Ei tehnyt yhtään mieli hivauttaa. Pois se minusta. Saattoi kyllä käydä mielessä, että kun kerran vuodessa joutuu moiseen hommaan niin olis saatana tuonkin energian käyttänyt sen luudan heiluttamiseen JUMALAUTA. Ja annas olla, kun silmäni hiukan vältti, niin johan insinööri oli lahjonut likan parilla eurolla ja tytär loppujen lopuksi isoimman työn teki. 

Vitun hyvä jätkä rojahti yksi ilta sohvalle. Nappasi kaukosäätimen käteensä ja meinasi vaihtaa kanavaa. Ei toiminut kapula. Ammattilaisen insinööri tavoin hän alkoi tietysti heti tutkia säädintä. ”Kuka helvetti on vaihtanut tähän kapulaan patterit?? Mitä täällä on oikein puuhattu?? Miksi tämä PERKELE EI TOIMI??” Kysyin, että onko sulla oikea kapula kädessä (niitä kun on 4 erilaista olohuoneessa oleviin vehkeisiin). ”NO VITTU ON ON, SAMSUNG TÄSSÄ LUKEE MUTTA MITÄÄN EI TAPAHDU!” Aikansa kun se siellä kirosi, piti minun siirtää lentotukialukseni apuun. Lähempi tarkastelu osoitti, että kapula oli toki samanmerkkinen kuin televisiomme, mutta kuului autotallissa olevaan stereosoittimeen. 

Tähän kohtaan on pakko lainata erään asiakkaan kertomusta. Heillä kuulemma mies tekee harvemmin ruokaa, koska ei ole siinä varsinaisesti mikään ammattilainen. No, kerran mies oli sitten tarjoutunut tekemään lihamureketta. Huuteli vaimolleen keittiöstä, että mitäs tälle mureketaikinalle kuuluu tehdä, kun tämä on hiukan löysää? Vaimo vastaa, että siihen voi lisätä vaikka korppujauhoja…Mutta pitäisikö minun tulla vähän auttamaan? EI ei ei, kyllä hän hoitaa, mies oli vastannut. Hetken päästä mies huikkaa, että tämä taikina on edelleen löysää! Vaimo kysyy, että miten paljon niitä korppujauhoja laitoit. Mies vastaa, että tommonen 3-4 desiä. Nyt vaimon on mentävä keittiöön huomatakseen, että mies on paistanut jauhelihan. 

Kohtalotoverien tapaaminen on aina lohduttavaa.  

Menee kuten Strömsössä

Pohdittiin yhdessä kampaajan kanssa erilaisia blogeja. Sellaisia, joissa esim. kolmen lapsen äiti kirjoittaa täydellisestä kodista, upeasti kasvatetuista lapsista ja unelma-aviomiehestä. Toisella kädellä tämä 180 senttinen, 40 kiloinen angelinajolie leipoo pullaa, toisella askartelee kransseja, kolmannella sisustaa kotia ja neljännellä vaihtaa lapsensa vaipan. Enkelikiharaiset lapset ovat täydellisesti puettu, mies jakaa intohimoisen sisustusinnon ja osallistuu puoliin kodin askareista. Jos vaimoa oikein väsyttää, hieroo hän tämän jalat ja tilaa ajan hemmotteluhoitoon. 

Joku voisi leimata minut kateelliseksi. Ikävä tuottaa pettymys, mutta kerroin tuossa juuri itsestäni. No vittu, vitsi vitsi, kuka uskoi?! Ei minusta silti kateellista saa, jossain siitä aiemmin olenkin jo kirjoittanut. Mutta jos tätä meikäläisen blogia on lukenut niin arvaa varmaan, ettei kovin kauaa moinen blogi jaksaisi ainakaan minun mielenkiintoani pitää yllä. Ja ihan vain siitä syystä, että en uskoisi siitä sanaakaan. Saisin vain pääni kipeäksi, kun miettisin, että mitenköhän monta kertaa tuokin lyyli on vittua huutanut tuota ovikoristetta näprätessä ja varmasti on liimannut sormensa ainakin kerran yhteen. Tai kun katson niitä upeita kakkuja, joita tämä arjen sikkesumari on vääntänyt, muistuu mieleeni viime viikkoinen kuivakakkuni. Sain sen perkeleen jo toistamiseen epäonnistumaan. Ohjeen mukaan ei tarvi edes vaahdotella mitään muneja ja sokereja vaan ainekset pannaan vaan sekaisin ja uuniin. Jotenkin se perkeleen keekki vaan kiehuu uunissa eikä ala hyytyä ja minä väännän jos jonkinlaista spagaatia, että siitä perkeleestä tulis jonkinlaista kalua. Kun se vihdoin uunissa alkaa muistuttaa kakkua ja kumoan sen, puolet siitä helvetin tekeleestä on kiinni siinä saatanan TEFLONvuuassa. JUST SIINÄ SELLAISESSA, mihin ei paskankaan pitäis MUKA tarttua MUTTA TÄMÄ PASKAKIKKARE VAAN TARTTUU!! Että kuka JUMALAUTA senkin on muka keksinyt! On käynyt tällaisella hetkellä pari kertaa mielessä, että minäkin laitan vittu kakkublogin pystyyn!!! Survon sinne kaikki epäonniset tekeleeni!!! JA KÄSKEN TEHDÄ PERKELE PERÄSSÄ, ETTE VARMAAN ONNISTUU SAATANA!

Likalla on koulussa arpajaiset. Keräävät luokkaretkeä varten rahaa. Likka kiikuttaa sunnuntai-iltana mulle lappua, että keskiviikkona pitäis olla 4 kakkua leivottuna. On hiukan tekemistä, että saan itseni hillittyä ja hiukan sarkastiseen sävyyn mainitsen, että muuuuuuten heeeellllll…mmmetin hieno juttu, mutta tämä suurtalouskokki on joka päivä aamusta iltaan töissä. Että voi voi, joudut ne nyt iskän kanssa vääntämään. Insinööri katsoo lukkaria ja toteaa tyypilliseen rauhalliseen tyyliinsä, että no tiistaina onkin illalla hyvää aikaa niitä leipoa tyttären kanssa yhdessä. Huomautan lakonisesti, että komiaa. Eikä mitään paineita, tossa on ohje, ite olen pari kertaa saanut sen ryssittyä, onnea matkaan. Ja kun minä tiistaina puoli 9 illalla tulen kotiin, huushollissa tuoksuu kakku, isäntä istuu sohvalla ja huikkaa, että neljäs meni just uuniin. Jumalauta, että tämä totko oli hetken ihan hiljaa ja täysin mykkä. Kuvitelkaa.

Jälkikasvu kävi äsken sohvalla ajatustenvaihtoa. Pikku-gigolo 7v. sanoi isoveljelle: ”AI ÄM GEI!” Isoveli vastaa, että ”Tiedätkö sä edes mitä se tarkoittaa?!” ”No tiedän tietysti: MINÄ OLEN POMO!!” Loistavaa. Näen sieluni silmin, miten pikku G hyppelehtii välitunnilla elämänsä innossa ja hokee kyseistä lausetta. Komiaa saatana.