Tie naisen ajatuksiin

Olisitko siinä, jos en olisi sinua sinä iltana mukaani ottanut. Istunut viereesi ja päättänyt, että olet minun. Olisinko tässä, jos olisin painunut helvettiin, kuten silloin käskit. Olisimmeko näin pitkällä, jos olisimme toteuttaneet uhkauksemme erosta niinä lukuisina kertoina, kun testasimme tavaroiden painovoimaa ja ammuimme toisiamme poteroistamme. 

Pitkässä parisuhteessa tulee väistämättä hetki, jolloin tulee itku pitkästä ilosta. Näinä hetkinä kaivan esiin vaa’an ja alan laittaa kahteen kuppiin tavaraa. Toiseen syntiä, pahaa oloa , katkeruutta ja vihaa vastapainoksi rakkaudelle, läheisyydelle ja anteeksiannolle. Ja sitten silmä kovana katson, kumpi kuppi se tällä kertaa vie voiton. Aina se on ollut se rakkaus. Ainakin tähän asti. Paljon on naurettu, yritetty saada taivalta kevyemmäksi. Nauran paljon myös itselleni, ennen kuin kukaan muu ehtii. Usein nauran myös sinulle, olethan niin hassu. Mutta naurun taakse kätkeytyy asioita ja tulee hetki, kun sen taakse on pakko kurkistaa. 

Kliseinen lause on totta: naiset ovat venuksesta ja miehet marsista. Kun mies tulee töistä kotiin, se jättää kengät eteiseen, takin lattialle, työkassin oven viereen ja rojahtaa sohvalle. Siinä saa hetken olla turvassa, piilossa vaatimuksilta, rauhassa. Telkkari ei vaadi vastauksia, esitä vaateita, ei pakota. Nainen tulee kotiin, korjaa miehen ja lasten vaatteet pois tieltä, löytää hiekkalaatikon eteisestä, tiskaamattomat tiskit keittiöstä, pesemättömät paidat likapyykkikorista – ja laiskan miehen sohvalta. Mies kuulee naputuksen, naisen ja kaulimen, tuntee olonsa taas riittämättömäksi. Ja nainen tuntee olonsa ilmaiseksi kotipiiaksi, jonka työpäivä jatkuu vielä monta tuntia. 

”Sinä et koskaan”

”Voisit sanoa!”

”Pitääkö näistä samoista asioista aina jankuttaa!!”

”Mikä saatana taas vaivaa?”

Kuka tuo ihminen on. Minäkö sen valitsin, ihan itte. Voiko sen palauttaa?

Mies ei halua olla naimissa äitinsä kanssa. Eikä nainen kasvattaa yli-ikäistä lasta, josta Kela ei maksa edes lapsilisää. Mies on suoraviivaisen toiminnan ihminen, nainen universumin monimutkaisin vekotin. Ja usein tulee olo, että voiko nämä kaksi oikeasti koskaan löytää tasapainoa. 

Avaimet naisen sydämeen on olemassa. Eikä ne niin kovin piilossa ole. Mutta pitää haluta kaivaa ne esiin ja käyttää niitä. Me oikeasti vihaamme mykkäkoulua. Sitä, kun mies kerta toisena jälkeen kävelee ohi, eikä jää. Ei kysy. Antaa minun olla. Meneehän se tuosta ohi ajan kanssa. Ja sitten ollaan taas niin kuin ennen. Normaalisti. Välillä siihen menee päiviä, viikkoja, joskus jopa kuukausi. Mitä ajan tuhlausta, ajattelet. Samaan aikaan nainen odottaa. Tekee sanatonta testiään. Miten paljon minua rakastat, olet kiinnostunut tunteistani ja oikeasti haluat minua. Jos mykkäkoulun pitäjä on helvetin temperamenttinen tapaus, tarvitset muurin yli kiivetäksesi nosturin. Ja kokovartalokondomin, joka on tehty titaanista. Ja silti tulee turpaan. Mutta kaiken se kestää. Kaiken se kärsii. Mutta kun mykkäkoulu vaihtuu harmaiksi viikoiksi, katseiden väistelyksi, selän kääntämiseksi, raskaaksi huokaukseksi, nainen ei enää odota.

Jokainen meistä kaipaa syliä, jossa meille sanotaan, että älä rakas huoli, minä pidän sinusta huolen. En anna mitään pahaa tapahtua sinulle. Minä suojelen sinua. Se syli muistuttaa, miten korvaamaton olen. Miten olen paras vanhempi lapsillemme, mahtavin rakastaja ja miten ilman minua olisit hukassa. Totuus on, että te ette tarvitse minua vaan minä teitä. Mutta pieni valkoinen valhe ei haittaa. Me haluamme tulla kaapatuksi syliin ihmisten edessä, maailman kauneimmaksi katsotuksi, vaikka parasta ennen päiväys on jo ohi. Puristetuksi takapuolesta samalla, kun kuiskaat, että onneksi olen sinun, vaikka se takapuoli on lähempänä maata kuin nilkat. Tulla suudelluksi, vaikka oikeasti hammaspesu olisi paikallaan. Tulla ennen tietokonepelejä, kynsien viilausta, työasioita tai kavereiden ryyppyiltaa. Olla sohvan nurkassa tärkeämpiä, kuin facebookin päivitykset. Saada se kukkakimppu tai moottoriöljykanisteri kerran vuodessa, koska ostaessasi sitä, olen ollut hetken mielessäsi. En halua pyytää läheisyyttä, haluan, että annat sen omasta halustasi. Haluan taka-ajatuksettomia hellyydenosoituksia, en käydä vaihtokauppaa selän silityksestä seksiin. Haluan hetken tuntea olevani kaiken keskipiste, koska minä olen parasta, mitä sinulle on koskaan tapahtunut. 

Oletko yrittänyt tarpeeksi. Oletko tehnyt kaiken voitavasi. Haluan, että taistelet minusta. Kuten minäkin silloin, kun sanoit, ettet enää rakasta minua. Haluan tuntea, että olen sielunkumppanisi, parasta maailmassa. Juuri sinulle. Purista nyt, kun itse en enää jaksa. Minä pyydän, pidä minusta kiinni.

NAIMALUPA

Vuodet vierii ja edellisestä blogikirjoituksesta on reilut kaksi vuotta. Olen lääketieteellinen ihme, kun lapset kasvaa ja minä nuorrun. Joku voisi sanoa, että taannun, ihan miten vaan. Olen poiminut tähän kirjoitukseen naamakirjan päivityksiä, pahoittelut niille, joille nämä jutut on jo vanhoja. 

 

Meillä tosiaan on kaksi teini-ikäistä angstipussia kotona. Poika pääsi kesällä ripille ja sai siis naimaluvan. Meno onkin sitten ollut sen mukaista. Ohessa katkelmia ihanasta arjestani 2 vuoden ajalta. 

Vanhin poika meni yläasteelle ja kantoi saamansa terveystarkastuslomakkeen minulle. Täydennettäväksi. Äidithän noita saamarin kaavakkeita saa täyttää kuin kelan emännät konsanan. Terveysitetolomakkeen kysymysten sanamuodoista päättelin kuitenkin hyvin äkkiä, ettei näissä enää äitiä tarvita. Se varmistui, kun pääsin lomakkeen kohtaan "onko sinulla alkanut esiintyä siemensyöksyjä". Luovutin lomakkeen pojalle ja sanoin, että sinä varmaan osaat tämän täyttää jo itsekin. Kröhöm. Poika alkaa täyttää sitä huoneessaan. Kuulen selkeästi aivojen raksutuksen olohuoneeseen asti.  "ÄITI, onko mulla päänsärkyä? ÄITI, onko meillä ristiriitoja? Mikä on ristiriita?! ÄÄITII, mennäänkö lukiosta yliopistoon? ÄITII, mimmonen on ahdas esinahka?!" Siinä sitten mietin päässäni verbaalista demonstraatiota. Meinasi olla hiukan haasteellinen tilanne.

Saatua naimalupaa on alettu heti testata. En minä, senkin hönöt, kun tuo poika. Minä en sillä naimaluvalla enää mitään tee...Mutta, poika lähti KÄVELYLLE. Että mihin?? Heilautin siis epäuskoisesti päätäni, räpytin silmiäni ja kysyin pojalta uudelleen, että niin mihin sinä olet menossa?! Kävelylle?? Joo-o, tytön kanssa tietenkin. Samalta rippileiriltä. Isonen.  Tässä kohdassa meni ensimmäinen nitro. Ennen kävelyä piti tietenkin käydä suihkussa, siis tottakai. Äidilliseen tyyliini pidin huolta ehkäisyvalistuksesta ja huusin pojan perään, että MUISTIKKO KORTSUT??!! Voin vannoa, että näin seinän läpi keskarin…

Pakko se on myöntää, että sitä on tässä vaiheessa aika wanhapiaru-osastoa, kun haen poikaa kaupungilta, missä se on ollut rimpsalla. Naimaluvan jälkeen tosiaan on vähän meno huushollissa muuttunut ja kundi on niin isoa miestä. Nyt on toinen misu kierroksessa ja tämä ”vanhemmat naiset on parempia” –linja jatkuu. Tämä herra suuri herra ilmoitti tossa joku viikonloppu sitten rehvakkaasti, että "menen äiti viikonloppuna pesäpallomiesten saunailtaan!" Oisitte taas nähnyt mun ilmeeni. ”Kuules herra69. Kohta YKSI. Kun sulla on isompi hauberi eli hauis kuin äitilläsi niin voit HARKITA tuollaisten ilmoitusluontoisten asioiden tekemistä. Ja kohta KAKSI. Muutama vuosi kyllä kasvatellaan munakarvoja himassa, ennen kuin päästän sut isojen poikien joukkoon. Johannytonmarkkinatjumalauta. 

Ja osaa noi muutkin. Pikku-gigolo, kohta 10 v., ylläpitää äidin itsetuntoa. Arjen reality check toteutuu usein perinteeksi muodostuneessa perjantaisaunassa. Kerran tämä pikku-gerbeeros kysäisi minua pää kallellaan katsellen, että "Äiti, onko tissit pelkkää nahkaa ilman maitoo??" 

No, kuules poikani…