Syön iltapalaa olohuoneen pöydän vieressä. 20 sentin päässä makaa ukko, paljaat jalat samalla pöydällä, ja tyyppi RAAPII MUNIAAN!! Voi vittu. Korostetaan, että en kuulu niihin ihmisiin, jotka menettävät ruokahalunsa kovin helposti. Kevyesti söin sairaanhoitajaopiskelijana ripulipaskasouvin jälkeen ruokalassa luumukiisseliä tai vihreän liman imemisen jälkeen puolestaan sitruunakiisseliä. Kuulun kuitenkin niihin, joiden mielestä ruoka on yksi elämän suurimmista nautinnoista. Ruokahaluani ei kauheasti kiihota se, että yritän nauttia rauhallisesta ilta-ateriasta niin vieressä ukko räplää muniaan. Huomautan häntä asiasta, että voisitko saatana lopettaa sen pallien kyhnytyksen, kun yritän tässä samalla syödä?! Saamarin tampio silmät selällään vastaa, että ”en minä niitä mitään raapinut, minä nostin niitä! ” Anteeksi kuinka, NOSTIT?! Roikkuuko tuon kokoiset vehkeet muka ylipäätään? Ja miten helvetissä niiden ”nostamiseen” menee minuutti?! Jumalauta. Jo sinä taas vitsin murjaisit. Ja vaikka nimittäisit tuota touhua presidentin audienssiksi niin lopetat hyvän sään aikana. Toimitus taas huomauttaa, että tämä kiiwien raapija itse on varsinainen hienoperse. Sadan metrin säteellä jos menet pieraisemaan, kun se heittää kitusiinsa muonaa niin johan sieltä kuuluu, että ”EI OLE FIKSUA PIERESKELLÄ, KUN TOISET SYÖ!!” No joo joo, ei ole, hupsista ja sorisori. Mutta. Kävipä kerran niin, että söin taas iltapalaa ja eikös tämä möhköfantti-insinööri itse tee juuri sen suurimman synnin sohvalla vieressäni. Sanoin siinä paikassa, että menetit muuten just joka helvetin veto-oikeuden mun suolikaasuihin tästä eteenpäin. Että kertaakaan et enää asiasta huomauta, hyi helvetti vieköön. Olen oikeutettu kaasupäästöihin koska tahansa. Ja kuinka ne aina sattuukaan narahtamaan juuri sopivaan aikaan.
En ole vielä tainnut kertoa, kun ajoin moottoripyöräkortin pari kesää sitten. Heti alkuun täytyy sanoa, että jos olisin tiennyt mihin itseni laitan, en olisi ikinä sinne mennyt. Silti yksi elämäni parhaista kokemuksista, ehdottomasti. Opettaja kysyi ensimmäisellä teoriatunnilla ajokokemuksestamme. Pojat olivat ajelleet tietysti mopoilla ja minä 15 vuotta sitten pappatunturia mummulan metsissä. Olisi kannattanut jättää sekin asia mainitsematta, sitä ei meinaan tulisi kukaan uskomaan, että osaisin ajaa edes polkupyörällä. Luojan kiitos sain ensimmäisen ajotunnin henkilökohtaista opetusta. Sain alleni kevarin ja kun pörryyttelin sen kanssa helvetin pehmeää soratietä, olin varma, että nyt tuli viikatemies ja karvalakkimalli on kohta kynitty lentäjän lakki. Helvetti, että hirvitti. Sitten kun piti pienellä kentällä kääntää pyörää ympäri, näkymä oli suoraan Kummelista. Kun ei muista missä on kaasu, jarru, kytkin ja vaihteet saati sitä, että miten niitä perkeleitä käytetään yhtä aikaa niin meikä oli siellä pöpelikössä kädet pystyssä joka jumalan kerta. Ei puhettakaan, että se perkeleen pyörä olisi kääntynyt kuten pitää. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin hetki, että pyörä piti vaihtaa kunnon moottoripyörään. Kiva fiilis, kun se rotjake painaa hiukan mopoa enemmän ja tästä 163 sentin rungosta varpaankärjet ulottuu juuri ja juuri maahan. Ei muuta kuin helvetillisellä sadekelillä 8-tielle ja 15 km toiselle kentälle treenaamaan jarrutusta. Kun vihdoin sain kyseisessä harjoituksessa pyörään ylipäätään tarvittavan nopeuden ja sen mankin pysähtymään halutulla tavalla niin tunnen, että nyt lähti! Meinaan se kuuluisa mopo käsistä. Eikös se perkele kellahda siihen sijoilleen ja tämä karvalakkimalli siellä välissä. Huusin vaan, että voivvitttuuuu, viittikkö vähän jeesata, että nyt on tämän kanan häkki vähän ahdas, että miten täältä pääsee puuuuisss?! Nolotti, hävetti ja kyrsi. Uusi pyörä kolhuilla ja itsetunto miinuksella.
En ole ikinä vanhoilla päivilläni jännittänyt mitään yhtä paljon kuin inssiä. Ajo kaupungissa oli ihan helppo, mutta kenttätesti hirvitti. Vettä tuli taas kuin erään naisihmisen b-rapusta ja kun sain testin onnellisesti läpi, tuuletin niin, että koko kenttä raikui. Olen aivan varma, että opettaja ei olisi senttejään minun puolestani vedonlyönnissä pistänyt. Oli sen verran suora tyyppi kyseessä, että todettiin yhdessä tuumin, että tästä kurssista jäi kyllä jälkipolville kerrottavaa. Se kiitokseksi viemäni viskipullo ei silti tainnut riittää trauman unohtamiseen ja henkisen kivun lievennykseen. Olipahan kokemus, molemmille.
Pakko vielä kirjoittaa mainoksista, noista ohjelmatarjonnan jääkaappitauoista. Enpä mennyt kerran jääkaapille vaan katsoin, mitä töllöstä tuuppaa. Ja voi perkele. Yhden mainoskatkon aikana tuli ainakin kaksi naisten alapäähän liittyvää tuotemarkkinointia. ”Kutiaako räpsäsi, onko majavallasi tukala olo?!” tai ”onko torttusi kuin eilispäivän fisufile, falskaako venttiilisi?!” Voi perkele. Onhan se tietysti ihan kiva joo, että näitäkin on, mutta näiden kahden mainoksen välillä tuli K-kaupan tarjous: ” NYT MUREA NAUDAN SISÄFILE VAIN 29,95.-!!” Että heti tuli sellainen olo, että lähdenpä hakemaan tuota filettä tuosta. Alkoikin tehdä vähän lihaa mieli. Mahtaa kauppiaat olla mainospaikastaan tyytyväisiä. Siellä on markkinointipäällikkönä joku sulovilen, kun halvalla sai mainospätkän telkkuun!! Kyllä kannatti!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti