Kampaajakäynnin tulos

Josko sitä taas vapaapäivän kunniaksi saisi jotain paperille. Viime viikolla vapaapäivänä vitutti niin, että täällä olisi ollut vain tuhat riviä pelkkiä vittuja ja hämähäkkejä väärin päin ja norsun elimiä ja mitä vielä. Oikeasti, oli oikein multivitutuksen ultimaattisosiopaattiolo. Se on mahtavan upeaa herätä vapaapäivänä varttia vaille kuusi, ihan muuten vaan, ja tajuta, että tämän saatanan sikolätin raivaamisessa menee taas koko perkeleen päivä. Ja isännälle tietenkin sitten niskaan laarillinen paskaa, että ”onko se jumalauta oikein, että joudun ainoan vapaapäiväni käyttämään perkele vieköön tähän ja osaat sinäkin talikulli pesukonetta käyttää jajajaja täällä asuu kolme niin suurta apinaa jo, että ne saisivat jo oman huoneensa siivota ja jäkäjäkäjäkä!” Miten mahtuukin 163 sentin varteen niin helvetisti kiukkua?! Sen jälkeen isäntä on joka ilta sanonut, hieman hyvittelevään sävyyn kyllä, että ”olen tänään imuroinut, kun niin oli kuraa ja kiviä ja santaa.” Menkööt tän kerran. Seuraavaksi syön siltä pään.

Kävin taas kampaajalla ja tapani mukaan kulutan osan ajasta selailemalla seiskaa. Toivo Sukari oli taas ollut viikinglainilla ja Jone Nikula pussannut baarissa tyttöystäväänsä. Tosin siinä saatanan rakeisessa kuvassa olisi voinut olla vaikka joulupukki, en olisi erottanut. Laatuviihdettä joka tapauksessa. Kun kaikki seiskat oli selattu, minua tuijotti lehtitelineestä ”¨Meidän perhe”. Alalaidassa olevan otsikon ”lapsella täytyy olla elämässä kivaa” olisi pitänyt kyllä jo kertoa kaiken, mutta käteni hakeutui lehteen joka tapauksessa. ”Meillä harrastetaan, ei kiukutella!” Voi vitun villat. Siis oikeasti. Meillä on kyllä satukirjat ja aikakausilehdet saatana ihan erikseen!! Kuka tuota skeidaa oikeasti vakavissaan lukee ja vielä uskoo lukemaansa TAI haluaa käyttää sekuntiakaan vapaaehtoista vapaa-aikaansa lukemalla moista kuraa?! Aku Ankkaa suosittelen, huomattavasti viihdyttävämpää tavaraa! Siis jumalauta, ensinnäkin. Meikäläisen elämäntehtävä on olla se, joka kaiken kieltää, koko ajan komentaa, ei anna mitään, pistää tekemään, koko ajan muistuttaa, huomauttaa, jäkättää, nalkuttaa ja urputtaa. Ja jos tämä tuli jollekin yllätyksenä niin SE ON VITTU KAIKKEA MUUTA KUIN KIVAA!! Mutta kun tätä pullamössösukupolvea tässä ympärillä katselee niin tällä ”lapsella pitää olla niinq hauskaa!” -periaatteella on moni jo vähän aikaa mennyt. Ja perse edellä puuhun. Ja meillä harrastetaan niin vitusti ja kiukutellaan vielä vitummin! Siis mitä?!!! Ristus. 

Muistan ensimmäisen mukulan pihalle saaneena lukeneeni pari Kaks plussaa. Siellä hehkutetaan, miten imetys on NIIIIIIIIN ihanaa ja NIIIIIIN tarpeellista ja vittu NIIIIIIN sitäjatätä. Näin on. Tissit on saatana ku täyteen puhalletut jalkapallot, imetysliivit kuppikokoa H (KYLLÄ!!) ja nännit kuin raastetut tomaatit. Kakara tempaisee niihin kiinni ja taju lähtee joka kerta. Silti se sinappikone huutaa koko ajan, vaikka tissi on suussa vartin välein. Parin viikon jälkeen luovutan, annan kakaralle tuttipulloa, kuuntelen terveydenhoitajan valistusta ja yritän suodattaa hänen pahansuopaiset katseensa, kun ei ihan heti kannattaisi luovuttaa ja mitä enemmän jaksaa imettää niin sen enemmän sitä maitoa tulee päläpäläpälä. Jotta tämä ei murskaisi hentoa itsetuntoani niin kaiken karvan lisäksi näen, miten tisseilleni tapahtuu jotain aivan kummaa. Jalkapallo on suorittanut metamorfoosin ja siitä on tullut karvaton lapanen. Fanfaareja voisi antaa myös muille kehoni metamorfooseille. Lisäksi olen varma, että en osaa olla äiti ja osaamattomuudellani tapan tuon lähes viisikiloisen, alapääni atomeiksi räjäyttäneen, pikkumiehen. Kersan itkusta muka kuulee, että onko sillä paskat housussa, nälkä tai vilu. Meikäläisen korviin se palosireeni huusi aina ihan samalla tavalla ja olin varma, että tuonkin lauseen on joku sadistinen kaksplussan toimittajan lortto itse keksinyt!!! 

Pointtini lienee se, että nakatkaa nyt hyvänen aika joka saatanan ”meidän perse” ja ”näin kasvatat sinappikoneesta paskatykin” –oppaat hevon kuuseen. Älkääkä uskoko näitä ”meillä on niiiiin ihanaa ja auvoisaa ja rattoisaa perhe-elämää!” –kliseitä. Siksi, että ne harvemmin ovat totta tai tulevat ihan itsestään. Ja tärkeimpänä -  jotta te säilyttäisitte tässä vanhemmuuden matkassa edes osan mielenterveyttänne. Takaan, että siltikin, vaikkei se elämä olisikaan pelkkää prinsessasatua, jossain matkan varrella te huomaatte, että tuo pikkumies on kaikesta huolimatta elämäni suurin rakkaus. Perkele, sen puolesta kuolisin. Samalla aika ehtii kullata kaiken huudon, paskashoun ja uhmaiän kiukuttelun. Eihän niitä sitten loppujen lopuksi niin paljoa ollutkaan.